“Millainen mies olet, ettet kanna asetta?”: Oliverin tarina Puolustusvoimalautakunnan terveyslautakunnassa

Oliver (nimi muutettu) jakaa muutama vuosi sitten kokemansa puolustusvoimalautakunnan lääketieteellisessä lautakunnassa. Toimitus on vahvistanut yhteydenpidon toimikuntaan ja lopullisen päätöksen, mutta ei muita yksityiskohtia.

Viron pakollinen asepalvelus on ollut maan puolustuksen pääpilari vuosikymmeniä, mutta henkilökohtainen kokemukseni tällä matkalla paljasti useita järjestelmän puutteita.

Kaikki alkoi armeijan lehtisestä postilaatikossa. Kaikista Viron kansalaisista nuorista miehistä tulee 17-vuotiaana ammattilaisia, ja heidän oletetaan menevän lukion valmistumisen jälkeen lääkärinlautakuntaan ja palvelukseen. Alun perin suunnitelin siirtyväni puolustusvoimiin 8 kuukaudeksi, mutta mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän suosin vaihtoehtoja.

Mitä enemmän kuulin asevelvollisuudesta, sitä vähemmän houkuttelevalta se tuntui. Veljeni oli aikoinaan palveluksessa, eikä hänellä ollut siitä mitään hyvää sanottavaa. Olen myös kuullut monilta, että varusmiesten kanssa tekemisissä olevat uraupseerit ovat joskus kouluttamattomia yksilöitä, jotka voivat ansaita toimeentulonsa hierarkiassa ja käyttää valtaansa väärin. Lisäksi asepalvelus tuntui erittäin pitkältä, koska mielestäni sotilaan peruskurssi voisi olla suoritettu 3-4 kuukaudessa elämään liikaa häiritsemättä.

He sanoivat heti, ettei sijaispalveluspaikkoja ole tällä hetkellä, mieluummin menen yliopistoon, mutta muutan mieleni ja haluan lopulta liittyä puolustusvoimiin.

Lukion valmistuttuani olin varma, että haluan sijaispalvelukseen. Siihen mennessä olin ymmärtänyt, että tappaminen toisi vain lisää väkivaltaa maailmaan, enkä halunnut kantaa asetta tai olla osa sellaista järjestelmää. En ollut vielä saanut kutsua, mutta menin omasta aloitteestani Puolustusvoimalaitokselle (KRA) ilmoittamaan halustani sijaispalvelukseen. He sanoivat heti, että tällä hetkellä ei ole sijaispalvelutehtäviä, minun on parempi mennä yliopistoon, mutta olen muuttamassa mieltäni ja haluan lopulta liittyä puolustusvoimiin. Lopulta byrokraateilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä pyyntöni. Sain myös ajan lääkärintarkastukseen, joka oli määrä tapahtua neljän kuukauden kuluttua.

Oliver ja KRA:n lääketieteellinen komitea: odotukset ja todellisuus

Ensimmäinen kontakti KRA:n virkamiehiin oli epämiellyttävä ja ajanhukkaa. He jakoivat neuvoja elämän elämiseen ja suhtautuivat kriittisesti eivätkä kovin vakavissaan vaihtoehtopalvelupyyntöön tyyliin “Millainen mies olet, että et halua kantaa asetta ja juosta metsässä?” Yleinen asenne jätti sen vaikutelman, ettei siellä otettu ketään vakavasti. Nuoria miehiä kohdellaan kuin imbesilejä, jotka eivät tiedä elämästä mitään. Alkoi loputon oikeuttamisen ja itsensä puolustamisen prosessi.

“Millainen mies olet, että et halua kantaa asetta ja juosta metsässä?”

Toimikuntapäivä alkoi aikaisin aamulla pimeissä ja synkissä sairaalahuoneissa. Yhteen toimikuntapäivään kutsuttiin yli 60 henkilöä. Ensin piti täyttää lomake terveystiedoillamme, sitten aloimme jonottaa noin 12 tuntia. Ensimmäisenä menin ns. fysioterapeutille, joka arvioi fyysisen kuntoni ja kysyi: “Onko mitään syytä huoleen?”. Vastasin “ei”. Sitten minut lähetettiin psykiatrille. Psykiatri katsoi digitaalista historiaani, joka osoitti, että olin käynyt psykiatrilla monta kertaa aiemmin. Selitin tilanteeni rehellisesti. Hän totesi, että minua ei tällä hetkellä ole mahdollista ottaa vastaan ​​sijais- tai puolustuspalvelukseen ja merkitsi paperini “tilapäisesti kelpaamattomiksi”.

Lopulta kävin yleislääkärillä. Hän tarkasti painoni ja verenpaineeni, katsoi muiden lääkäreiden muistiinpanoja ja huomasi, että psykiatri oli julistanut minut tilapäisesti sopimattomaksi. Kysyin: “Mitä nyt tapahtuu?”. Ylilääkäri sanoi, että saan vuoden jatkoajan jatkaakseni psykiatrin käyntiä ja hoitaa itseäni. Siihen mennessä, kello seitsemältä illalla, minun toimeksiantoprosessini oli ohi, enkä toisin kuin muut päässyt kardiologille tai muille asiantuntijoille.

Tämä järjestelmä toimi mielestäni neuvostoajan byrokratian tavoin. KRA:n työntekijät ja lääkärit tulivat töihin, tekivät osansa, ihmisiä oli paljon ja niin se meni. Minun oli pakko hyväksyä tilanne, että minun on vielä odotettava jatkaakseni elämääni.

Toisella kerralla enemmän kysymyksiä kuin vastauksia

Vuosi kului, sillä välin olin käynyt psykiatrilla. Minun piti esiintyä valiokunnan edessä uudelleen. Sama prosessi toistettiin, mutta tällä kertaa minun piti mennä vain psykiatrille ja yleislääkärille. Lääkärit vaihtuivat komissiossa, joten minut otti vastaan ​​toinen psykiatri, joka taas tuli siihen tulokseen, että olen edelleen tilapäisesti työkyvytön. Kysyin, kuinka kauan se kestää näin ja joudunko käymään tällaisissa komiteoissa vuosia. Vastaus oli: “Näytti siltä, ​​että ehkä toivut, tule takaisin kuuden kuukauden kuluttua”.

Lääkäri tarkasteli muistiinpanojani ja yllättyi, että olin juossut niin kauan.

Kului taas puoli vuotta, menin taas komiteaan. Jostain syystä sain taas lähetteen fysioterapeutille, vaikka minulla ei ollut ilmennyt mitään fyysisiä ongelmia sillä välin. Minun piti sitten käydä kolmannella eri psykiatrilla. Arvokas vanhan koulun psykiatri tutki perusteellisesti, miksi olin käynyt komiteoissa niin kauan ja mikä minua oikein vaivasi. Selitin, että minulla oli ongelmia, mutta kävin psykiatrin luona. Vaikka elämä oli silloin vaikeaa, olin silti valmis palvelemaan maata tarvittaessa, jos minut katsottiin sopivaksi. Lääkäri tarkasteli tiedot ja hämmästyi, että olin juossut niin kauan. Hän sanoi, että diagnoosini ei todennäköisesti parane, ja myönsi, että en ollut kelvollinen tehtäviin. KRA:n virkamiehet antoivat asiakirjan, jossa todettiin, että minut on asetettu reserviin enkä kelpaa. Lähes kaksivuotinen prosessini KRA:n lääketieteellisen komitean kanssa päättyi.

“Oikea mies” ja neuvostoperinteet

Viron yhteiskunnassa on edelleen syvälle juurtunut käsitys, että “oikea mies” menee asepalvelukseen. Teoriassa minulla ei ole mitään järjestelmän uudelleenjärjestelyä ja sijaispalvelumahdollisuuksien laajentamista vastaan. Valitettavasti myös KRA:n virkamiehet olivat ylimielisiä ja välinpitämättömiä ja koko kokemus vaikutti minuun huonosti. Se, ettei tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuu, aiheutti paljon hämmennystä. Melkein kaksi vuotta elämä oli tavallaan tauolla. Pelkäsin ottaa suuria velvollisuuksia, koska en koskaan tiennyt, voidaanko minut kutsua palvelukseen vai ei.

Olen tavannut useita ihmisiä, jotka ovat olleet samassa tai samankaltaisessa tilanteessa. Yksi mies oli ollut komiteassa neljä vuotta peräkkäin. Voidaan sanoa, että hänestä tuli järjestelmän “veteraani”.

Yksi mies oli ollut komissiossa neljä vuotta peräkkäin. Voidaan sanoa, että hänestä tuli jopa järjestelmän “veteraani”.

En tiedä, miltä prosessi näyttää tänään, mutta silloin se oli hyvin epäinhimillistä. Viron pienenä maana ei pidä kohdella ihmisiä niin, että heitä tuodaan joukkoon ja vain pintapuolisesti tarkastetaan, ovatko he palvelukelpoisia. Prosessin tulisi olla yksilöllisempi ja joustavampi, eikä se saa olla täynnä turhaa byrokratiaa ja byrokratiaa.

Jatkuva komission viivytteleminen ja epäselvyys tyyliin “elämme, katsotaan” kesti puolitoista vuotta, ja tajusin, että virkamiehet eivät todellakaan välitä siitä, mitä elämässäsi tapahtuu. Heillä on satoja uusia kasvoja joka vuosi.

Kuinka korjata järjestelmä? Yksilöllisyys ja joustavuus ovat avainsanoja

Viron asepalvelus on pitkälti kopioitu Neuvostoliiton järjestelmästä. Mediassa luetaan, että terveysvaatimuksia alennetaan ja pyritään rekrytoimaan mahdollisimman paljon ihmisiä, myös mahdollisesti vaarallisia. Lääkärilautakunta toimii luultavasti tähän päivään asti kuin tehtaan liukuhihna, jolla nuoret miehet kulkevat toimistosta toimistoon, jossa lääkäri puhuu heille muutaman minuutin ja sitten keskeyttää. Korvauspalvelu on edelleen hyvin rajallista, esimerkiksi päivystykseen pääsy korvauspalveluna oli epätodennäköisempää kuin lottovoitto.

Lääkärilautakunta toimii luultavasti tähän päivään asti kuin tehtaan liukuhihna, jolla nuoret miehet kulkevat toimistosta toimistoon, jossa lääkäri puhuu heille muutaman minuutin ja sitten keskeyttää.

Nykyisessä asevelvollisuusjärjestelmässä on paljon ohimenemistä. Kahdeksaksi kuukaudeksi kutsutut varusmiehet eivät saa erikoisalaa, vaan suorittavat kuusi kuukautta sotilaan peruskurssin suorittamisen jälkeen. On myös kuultu, kuinka aikaisemmin palvelukseen tulleet nuoret miehet kiusaavat tai nöyryyttävät myöhemmin tulleita (esim. 11 kk vs. 8 kk palvelijat). Tämä on myös “mukava” perinne Neuvostoliiton armeijasta. Viime aikoina on jopa kuultu, että asepalvelus muutetaan joillekin kahdeksi vuodeksi – tämä on jo absurdin huippu.

On myös käsittämätöntä, että vain miesten täytyy mennä palvelukseen, naisilla ei ole velvollisuutta. Usein syynä on se, että naiset synnyttävät ja miehet suojelevat maata, mutta syntyvyys on edelleen historiallisen alhainen. Mielestäni myös naisilla pitäisi olla ainakin jonkinlainen pakollinen asevelvollisuus. Suojaavatko maata kaikki vai vain ammattilainen palkkasoturiarmeija? Nykyinen asevelvollisuus näyttää olevan joustamaton ja turhan pitkä. Esimerkiksi puolustusvoimien yhteydessä yliopiston kautta voitaisiin tarjota erityiskursseja, jotka yhdistäisivät koulutuksen ja palvelun. Mutta toistaiseksi kaikkien täytyy mennä sotilastukikohtaan tai sijaispalvelukseen, jos paikkoja on.

Älä anna järjestelmän murtaa sinua

Mielestäni kutsu- ja menettelyprosessin pitäisi olla paljon yksilöllisempää ja nopeampaa. On turhaa johtaa ihmisiä komissiossa useita vuosia, koska se luo tarpeetonta stressiä ja jännitystä. Koko kokemus sai minut halveksimaan järjestelmää. Lähdin avoimin mielin, mutta ensimmäiset kontaktit KRA:n virkamiehiin aiheuttivat vastahakoisuutta, eivätkä asiat olleet paremmin komissiossa. Ymmärrän täysin, miksi jotkut nuoret miehet yrittävät välttää asevelvollisuutta hinnalla millä hyvänsä.

Lähdin avoimin mielin, mutta ensimmäiset kontaktit KRA:n virkamiehiin aiheuttivat vastahakoisuutta, eivätkä asiat olleet paremmin komissiossa.

Suosittelen tuleville tai nykyisille ammattilaisille vahvaa hermoa ja uskoa siihen, että tämä prosessi ei kestä ikuisesti. Jos sinulla on terveysongelmia, muista puhua niistä komiteassa. Tietysti sinun on myös mentävä lääkäriin ja selvitettävä huolesi, mutta älä pelkää selittää tilannettasi suoraan toimikunnan lääkäreille.

Halusin vain jakaa kokemukseni ja kuvailla, millainen prosessi oli vuosia sitten. En tiedä tarkalleen kuinka paljon parempi tilanne nykyään on, mutta olen kuullut, että Ukrainan sodan takia järjestelmää on kiristetty entisestään: he tarvitsevat ihmisiä ja niitä, joiden ei todellakaan pitäisi fyysisen tai henkisen takia. terveys voidaan laatia. Lopuksi, älä anna komission tai KRA:n istua pään päällä. Tee itsellesi parhaat päätökset.